Aamuneljältä puhelin herättää syvästä unesta. Ruudulla näkyy tuttu numero – hätäkeskus on hälyttänyt yksikkömme kiireelliselle pelastustehtävälle. Sängyn vieressä on vaatteet sopivassa latingissa, auto peruutettu talliin lähtövalmiiksi. Kolmessa minuutissa hälytyksestä olen asemalla, ja kuulen kun hätäkeskus kutsuu yksikköämme. Tunnistan kollegani äänen. Hän taisi jäädä kolmosriville, kun itse lähdin töistä illalla. Minä ehdin hypätä saappaisiin, kun seuraava auto kaartaa paloaseman pihaan. Kohta siniset valot halkovat Rymättylän pimeää yötä. RVS321 on matkalla.
Oma tarinani sopimuspalokunnassa alkoi nuoriso-osastossa vuonna 2003. Paloautot ja pelastustoiminta oli monella tapaa kiehtonut pienestä pitäen, ja minua sai pienenä poikana jatkuvasti viedä paloasemalle tutustumaan kalustoon. Sammutustyökurssin kävin 16-vuotiaana, ja muistan edelleen ensimmäisen saamani hälytyksen, kun Perhossa levisi turvepalo varsin laajalle alueelle. Hätäkeskuksesta tuli silloin tekstiviesti: "426B: Perho, turveneva…" Sen jälkeen puhelin on hälyttänyt varsin monta kertaa, ja keikalle on lähdetty milloin pyörällä, milloin skootterilla ja autolla. Se on minulla aina ollut melko vauhdikasta touhua, eräänkin kerran kovilla talvipakkasilla huomasin kotiin lähtiessä, että olin ajanut asemalle paljain jaloin.
Sopimuspalokunnassa tuli harvoin kutsuttua hätäkeskusta, mutta oli selvää, että kyseessä on pelastustoimen osalta keskeisin yhteistyöviranomainen. Vuosia myöhemmin oma elämä vei lopulta Pelastusopistolle hätäkeskuspäivystäjän tutkintokoulutukseen. Vasta silloin selvisi, miten moniviranomaishätäkeskus toimii, ja mitä kaikkea yksittäinen päivystäjä työssään tekee. Valmistuttuani kutsu kävi Turun hätäkeskukseen, ja monen mutkan kautta päädyin asumaan Rymättylään, Naantalin saaristoon. Sieltä löytyi myös aktiivinen sopimuspalokunta, jolla tärkeänä osana toimintaa merialueen tehtävät. Niinpä viime kesänä edessä oli myös kansimiehen koulutus.
Kun hätäkeskuspäivystäjä hälyttää pelastustoimen tehtävän, voi yksikkö olla vakinaisen palokunnan tai sopimuspalokunnan yksikkö. Käytännössä vakinaisia palokuntia löytyy vain isommista kaupungeista, ja sopimuspalokunnat huolehtivatkin pelastustehtävistä noin 90% alueella Suomen pinta-alasta. Hätäkeskus hälyttää yksikön, jonka taakse on liitetty hälytysyhteyksiä – ja kuten alussa kuvasin, alkavat määrätyt puhelimet ja viestilaitteet hälyttää.
Itse koen työn ja sopimuspalokuntatoiminnan täydentävän toisiaan mukavasti. Tehtäväkoodit, kriteerit ja moniviranomaistoiminta on tuttua, tukipyynnöt ja radioliikenne arkipäivää. Hätäkeskuksen päässä taas on hiukan laajempi ymmärrys siitä, mitä toimia missäkin tehtävässä tehdään, ja minkälaiset resurssit sen hoitamiseen vaaditaan.
Toki kuviossa on myös omat haasteensa. Jokin aika sitten toimin yksikönjohtajana tehtävällä, ja minun piti kutsua hätäkeskusta. Päädyin kuitenkin kutsumaan itseäni hätäkeskuksen kutsutunnuksella. Töissä taas kävi niin, että isoon tulipaloon hälytettiin komppanialähtö juuri sillä hetkellä, kun minun oli tarkoitus siirtyä tehtävänseurannasta tauolle. Esimies huomasi tilanteen, ja tokaisi: "Ei Patrick nyt lähde tauolle. Ei se koskaan lähde tauolle jos se on tesessä ja tulee isompi keikka. Joku muu saa mennä." Muutamaa päivää myöhemmin palokuntamme hälytettiin meripelastustehtävälle joka venyi pitkäksi, ja kiirehdin yövuoroon palokunnan väliasussa aivan läpimärkänä. Tällä kertaa esimieheni ei enää kommentoinut mitään – merkitsevän katseen kyllä sain.
Ympäri Suomea moni vapaaehtoinen antaa tänäänkin panoksensa meidän turvallisuutemme eteen: maalla, merellä, ehkä ilmassakin. Heistä jokainen on tärkeä osa auttamisen ketjua – juhlitaan tänään heitä!
Patrick,
sopimuspalomies ja hätäkeskuspäivystäjä
