Uskalla soittaa hätänumeroon 

"Tärkeintä on, että soitit hätänumeroon nyt, mutta olisit voinut soittaa aiemminkin. Ei sun olis tarvinnut näin pitkään odottaa."

Luullakseni kaikki ensihoitajat ovat kohdanneet työssään tehtäviä, joilla tulee ilmi, että hätäpuhelua ei olla soitettu silloin kun olisi tarpeen. On jääty odottelemaan ja seurailemaan, josko näköhäiriö poistuisi, rintakipu ohittuisi tai huonovointisuus häviäisi. Lopputulos on toisinaan juuri se, mitä kukaan ei toivonut. On inhimillistä olettaa, ettei juuri minun oireeni ole sellainen vakava tilanne, josta pitäisi soittaa hätänumeroon. Oman hätätilansa kun helposti kieltää.

Toisinaan käy myös niin, että hätäkeskukseen tulee puhelu silloin kun ei pitäisi. Uusavuttomuus näkyy ensihoitotehtävissä. Arjen varautuminen, siis se, että olisi ruokaa kaapissa ja kipulääkkeitä kuumeen ja säryn varalta, on monien kohdalla puutteellista. Arjen yllättävät tilanteet päätyvätkin siten hätälinjalle.

Tekstin alussa oleva sitaatti on ensihoitotehtävältä, jossa potilas on odottanut huimauksen ja pahoinvoinnin loppumista kymmenen päivää. Hän oli saanut juotua suullisen kerrallaan, ruokaa hän ei ollut saanut syödyksi. Hän liikkui asunnossa kontaten, mutta pääasiassa vietti aikansa vuoteessa. Lopulta tilanne oli heikentynyt niin ettei hän enää pärjännyt kotona. Huimauksen ja pahoinvoinnin taustalla oli pikkuaivojen infarkti. Se on ammattilaisellekin haastava tunnistaa, puhumattakaan ihmisestä, jolla ei ole terveydenhuoltoalan koulutusta.

Kymmenen päivän odottelun jälkeen on mahdotonta enää harkita liuotushoitoa. Jos tämä potilas vaan olisi tiennyt voivansa soittaa hätänumeroon, olisi tilanteen kärjistyminen ja kurjistuminen voitu estää. Potilas tuskin enää koskaan pystyy asumaan itsenäisesti kotona, ja se tuntuu ihan hirvittävän pahalta.

Tunnista hätätilanne ja uskalla soittaa.

Hyvää hätänumeroviikkoa.

Ensihoitaja Saara Vidqvist