Nykyisen hätäkeskustoiminnan alkujuuret löytyvät vuonna 1991 toteutetusta laajasta kyselytutkimuksesta. Tuohon aikaan Suomessa oli yhteensä noin 100 poliisin hälytyskeskusta ja kunnallista aluehälytyskeskusta. Hätäkeskusresurssit oli ripoteltu pieniin yksiköihin, joissa oli aina muutama päivystäjä vuorossa. Jos onnettomuus koski useampaa viranomaista, tyypillisesti vaikkapa liikenneonnettomuus, oli asiasta soiteltava eri keskusten välillä.
Vasta 1980-lvun puolivälin paikkeilla kehitettiin nykyisenlainen osoitejärjestelmä, missä kaikilla teillä on nimet, numerot, ja taloilla tien toisella puolella parilliset ja toisella parittomat numerot. Ennen osoitejärjestelmän kehittämistä hätäkeskuspäivystäjältä vaadittiin paljonkin paikallistuntemusta, kun piti tietää kyläkauppojen, liiterien ja ties minkä halkopinojen sijainnit ambulansseja oikeaan paikkaan ohjattaessa. Tarkkana piti olla, koska hätäpuhelun soittaja kuvaili reittiä usein omasta suunnastaan, jolloin oikea ja vasen olivat eri puolilla kuin avun antajan suunnasta katsottuna.
Sisäministeriössä teetettiin 1990-luvun alussa laaja kyselytutkimus siitä, minkälaisena kansalaiset, viranomaiset ja eri yhteisöt näkivät hätäkeskustoiminnan vuonna 2000. Tutkimuksen lopputulos oli yksimielinen; suojatuissa tiloissa toimiva moniviranomaiskeskus, joka pystyy palvelemaan kaikki kenttätoimijoita. Onneksi sisäministeriöistä löytyi kauaskatseisia ja ennakkoluulottomia ihmisiä, jotka lähtivät toteuttamaan hätäkeskusuudistusta kyselytutkimuksen tulosten mukaiseksi.
Uusi valtion virasto: Hätäkeskuslaitos
Muutosvastarintaa ja ennakkoluuloja oli paljon. Asiassa oli johtamisvallan menettämispelkoja ja sitä kautta nähtiin uhkia viranomaisten johtamistoiminnan heikkenemiseen, kun viestikeskuksinakin toimineet hätä- ja hälytyskeskukset eivät enää olisikaan oman organisaation käskyvallassa.
1990-luku oli kuitenkin omalla ammattiurallani ehkä hienointa aikaa. Siinä murrettiin vanhoja käsityksiä, käytänteitä ja organisaatiorakenteita. Lukemattomissa suunnittelukokouksissa väännettiin milloin mistäkin asiasta. ”Ei voi olla mahdollista”, oli usein kuultu lause. Mutta yhtä kaikki, nähtiin myös mahdollisuuksia ja myöhemmin kuultiin jo ”kyllä”.
Seurasi kokeiluhätäkeskusjakso, jonka aikana osoittautui, että juurikin suuronnettomuuksissa ja moniviranomaistehtävissä toimintamalli oli erittäin tehokas. Kansalaisten avunsaanti näissä tilanteissa nopeutui huimasti. Oli toki myös taloudellisia ja resurssointiin liittyviä asioita, jotka vaikuttivat siihen, että kokeilukeskuksista annettu laki muuttuikin hätäkeskustoiminnasta annetuksi laiksi ja tuli aika perustaa 15 viranomaisten yhteistä hätäkeskusta Suomeen. Tuolloin Suomeen saatiin hätäkeskuspalvelu, missä yksi virasto vastaanottaa yhden hätänumeron kautta kaikki hätäilmoitukset, käsittelee tiedot sekä hälyttää tarvittavat yksiköt samalla tietojärjestelmällä.
Ainutlaatuinen toimintamalli
Suomalainen hätäkeskustoimintamalli sai Euroopan hätänumerojärjestön myöntämän palkinnon parhaasta toimintamallista vuonna 2003. Tämä palkinto ei tullut syyttä. Vaikka maapallolta etsisi kuinka, niin täysin vastaava toimintatapaa ei löydy.
Uskon, että hätäkeskustoiminnan kehittymisen myötä muukin viranomaisyhteistyö on kehittynyt. Tästä on osoituksena ERICA-hätäkeskustietojärjestelmään tehdyt vastemallit ja ohjeistukset, joiden parissa eri viranomaistahot ovat viettäneet lukuisia tunteja yhdessä ja erikseen pohtien niitä tapahtumia, joita voimme kohdata ja sitä, miten näihin lukemattomiin tapahtumiin voidaan tarjota apua antavia voimia.
Kauhajoen ja Jokelan kouluampumiset, Turun puukkohyökkäys, Kuopion miekkamies, Konginkankaan suuronnettomuus - näiden ja lukuisien muiden tehtävien äärettömän tehokas toiminta osoittaa sen, että kansalaisten antama luottamus ei ole tullut tyhjästä.
Tekniikka ei korvaa ihmistä
Tekniikan kehittäminen on ollut Hätäkeskuslaitoksen lyhyen historian aikana jatkuvaa, se vaatii innovatiivisuutta, systemaattisuutta, kärsivällisyyttä ja muutosvalmiuksia. Yleensä toimintatavat jotenkin muuttuvat, kun teknisiä ratkaisuja kehitetään.
Tekniikan tulee tukea ihmisten työtä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta paraskaan tekniikka ei korvaa ihmistä ihmisyyden inhimillisillä osa-alueilla, empaattisuudessa, välittämisessä ja tukemisessa.
Tänä päivänä tekniikka on mahdollistanut Hätäkeskuslaitoksen verkottuneen toimintamallin. Puhelut ohjautuvat valtakunnallisesti vapaalle päivystäjälle. Nykyään hätäpuhelu paikannetaan automaattisesti, ja hätäkeskuspäivystäjän tehtävänä onkin enimmäkseen sijaintitiedon varmistaminen. Halkopinojen sijaintia ei enää tarvitse tietää.
Näkymättömät uhat
Kun aloitin urani kunnallisen aluehälytyskeskuksen hälytysmestarina, ensimmäisiä erikoisia tapahtumia oli Tsernobylin onnettomuus. Säteily oli näkymätöntä, äänetöntä ja mautonta. Nyt urani tässä vaiheessa uhkana on korona, joka on säteilyn tavoin näkymättömissä, mutta terveydelle konkreettisena vaarana.
Rautaisella asenteella, ammattitaidolla ja saumattomalla yhteistyöllä selviämme tulevistakin uhista ja etenemme kohti vieläkin turvallisempaa Suomea.
Paljon onnea Hätäkeskuslaitos 20 vuotta!
Jukka Aaltonen
kehittämisosaston johtaja, Hätäkeskuslaitos
Hätäkeskuslaitos 20 vuotta
Vuonna 2001 perustettiin uusi valtion virasto: Hätäkeskuslaitos. Tuolloin Suomeen saatiin ainutlaatuinen hätäkeskuspalvelu, missä yksi virasto vastaanottaa yhden hätänumeron kautta kaikki hätäilmoitukset, käsittelee tiedot sekä hälyttää tarvittavat yksiköt samalla tietojärjestelmällä. Ennen Hätäkeskuslaitosta hätäpuheluihin vastattiin useista kunnallisista aluehälytyskeskuksista ja toimialojen eri hätänumeroista.
