Otsolan palokunnasta tosielämän toimiin

"Otsolan Palokunnan kiireinen päivä" oli lempikirjani lapsena. Kirjan kuvituksessa näkyy taustalla numero 112. Enpä tuolloin tiennyt miten suuri rooli tuolla numerolla tulisi olemaan omassa elämässä, joka on vienyt juurikin niiden suurten näyttöjen taakse.

Muutama päivä sitten selailin työpäivän jälkeen somea, ja erään palokunnan somevideosta kuulin itseni Virve-radiossa antamassa lisätietoja tehtävään liittyen. Se herätti oudon tunteen, kuin déjà vun. Lopulta muistikuva vei lapsuuden Kokkolaan 90-luvulle. 

Vuonna 1995 isovanhemmilta lahjaksi saatu "Otsolan Palokunnan kiireinen päivä" oli lempikirja, ja joka viikko kädessä. Oli otsot ja koalakarhut, ja hätäkeskuspäivystäjät lukuisten näyttöjen takana - ja ennen kaikkea komeat Sisu-paloautot, joihin ainakin kuvittelin Ulvo-sireenit. Hetken etsimisen jälkeen löysin tuon kirjan hyllystä. Kannessa näkyi hampaanjäljet, se oli niin turvallinen kirja, että saatoin pikkupoikana purra kansia, kun pelotti. Ja löytyihän se kohta, ensimmäinen kontakti hätäkeskusmaailmaan juurikin tuosta kirjasta.

"Hälytysilmoitus! Autopalo, Mesipolku 6."

Kuvituksessa näkyy taustalla isolla numero 112. Enpä tuolloin tiennyt miten suuri rooli tuolla numerolla tulisi olemaan omassa elämässä, joka on vienyt juurikin niiden suurten näyttöjen taakse, mutta sopimuspalokunnan myötä myös pelastusyksikön penkille.
 
Otsolan malli näytti kovin helpolta ja yksiselitteiseltä. Tehtävä vain täräytetään kovaäänisiin ja johan autot liikkuvat! Kohta kaksi vuotta päivystyspöydässä on osoittanut sen, että helposta tai yksiselitteisestä tehtävästä ei ole kyse. Paljon tapahtuu ennen kuin autot liikkuvat, ja toimet jatkuvat senkin jälkeen. Hätäkeskuspäivystäjän tehtävä on mm. muodostaa tilannekuva tapahtuneesta, ja se tehdään esittämällä kysymyksiä hätäilmoituksen tekijälle. Tämä voi luonnollisesti olla järkyttynyt tai jopa shokissa. Mielikuvan muodostaminen hädän keskeltä soittavan ihmisen avulla, samalla häntä tukien kohti ensitoimia onnettomuuspaikalla, ei aina etene kuin Otsolassa. Välillä täytyy rohkaista ja kannustaa reippaammin, toisinaan pyrkiä kuulemaan mistä on kysymys kiroamisen, huutamisen ja haistattelun keskeltä. Vuorovaikutusta täytyy sovittaa ja lähestymistapaa muuttaa. Käynnissä olevan väkivaltatilanteen tai hätätilapotilaan kohdalla viritytään aivan toisenlaiseen mielenmaisemaan kuin silloin, kun ilmoittaja on löytänyt läheisensä menehtyneenä. Tilanteesta ja sovellettavista vuorovaikutuskeinoista riippumatta on päivystäjän selvitettävä keskeiset, viranomaisten määrittelemät asiat, ja yhteensovitettava ne viranomaisten riskinarvioihin ja hälytyskriteereihin.
 
Otsolan hätäkeskuksesta taisi tosielämän realiteettien ohella puuttua myös moniviranomaisnäkökulma. Toimintamalli, jossa kaikki apu hälytetään samasta keskuksesta, aikaa huomattavasti säästäen. Päivystäjän kohdalla se vaatii joustavuutta, kykyä sulkea linja pitkän elvytyspuhelun jälkeen ja vastata heti seuraavaan puheluun, joka voikin olla ihan eri rytmillä etenevä ja toisen viranomaisen toimialaan kuuluva – kenties sosiaalitoimen tehtävään johtava, iäkästä henkilöä koskeva huoli-ilmoitus, tai kiireellinen ja liikkuva poliisin hälytystehtävä. 
 
Maailma on tänään kovin erilainen kuin se oli minun innostuessa Otsolan palokunnasta. Paloautot ovat vaihtuneet Sisuista Scanioihin, ja niin kentällä toimivien viranomaisten kuin hätäkeskustoiminnan osalta on tapahtunut valtavia harppauksia eteenpäin. Muuttuvan maailman keskellä on kuitenkin myös paljon sellaista, joka ei muutu. Onnettomuustilanteessa apua tarvitaan edelleen nopeasti, ja hädän keskellä kaipaamme toista ihmistä. 

Sitä varten me olemme täällä.