Marraskuinen ilta oli ollut hätäkeskuksessa hiljainen. Elettiin 90-luvun loppua. Päivänvalo oli vaihtunut pimeään, vettä vihmoi vaakasuoraan ja päivällä satanut lumi oli muuttunut tuntien kuluessa loskaksi, joka kerääntyi märiksi mytyiksi mustaan asfalttiin.

Hätäkeskuksen televisio piti meille kahdelle päivystäjälle seuraa illan hiljaisina hetkinä, kunnes puhelimen soittoääni rikkoi hiljaisuuden. Hätänumeroon 112 soitti huohottava mieshenkilö, joka ilmoitti farmarimallisen henkilöauton ajaneen ulos tieltä valtatien varressa, parikymmentä kilometriä kaupungista poispäin. Auto oli siististi pyörillään, ehkä hiukan kallellaan, mutta auton sisällä näytti olevan loukkaantuneita useampia. Törmäyksestä vinoon menneen katulampun valo lävisti auton, ja hämärässä kajossa auton sisällä näkyi sinne tänne sojottavia käsiä ja jalkoja. Ilmoittaja ei uskaltanut mennä lähemmäs katsomaan, häntä oksetti koko tilanne jo nyt. Hän ei kestäisi nähdä verta eikä osallisten tuskaa. Mies kertoi nopeasti laskeneensa kuljettajan lisäksi auton sisällä olevan ainakin viisi muuta henkilöä; päitä näkyi useampia.

Soittajalta saamien tietojen perusteella tehtiin hälytys liikenneonnettomuudesta pelastustoimen ja ensihoidon yksiköille sekä poliisille. Tapahtumapaikan läheltä hälytetty ensimmäinen ambulanssi ehti paikalle muutamassa minuutissa. Radion kautta kuului Häkelle annettava tilatieto puheella: Kohteessa. Sitten tuli hiljaista. 

Onnettomuuspaikalle hälytysajoa ajava päivystävä palomestari kehotti ambulanssia antamaan ensimmäiset lisätiedot tilanteesta välittömästi muille paikalle tuleville yksiköille.
Radiokanavalla vallitsi kuitenkin täysi hiljaisuus. Minä ja työkaverini katsoimme toisiamme. Silmissämme näimme ensihoitajien juoksevan auton luokse ja tekevän pikaisen ensiarvion uhrien määrästä ja vammojen laadusta. Paikalle oli tulossa pelastusyksiköiden lisäksi useampi ambulanssi potilaiden alustavan määrän mukaisesti. Kului pitkä sekunti, toinen ja kolmas. 

Vihdoin radiokanavalta kuului ensihoitajan rauhallinen ääni ja ilmoitus:
− Tiedoksi tänne tuleville yksiköille: kohteesta löydettiin kuljettaja, joka päässyt omin voimin ulos autosta, me tarkistetaan tilanne hänen osaltaan kohta. Mutta muutoin autossa ei muita potilaita. Tämä kaveri oli kuljettamassa mallinukkeja toiseen kaupunkiin ja auto lähtenyt loskassa käsistä, samoin nuket. Nämä ovat hiljaista ja muovista porukkaa, että sen suhteen hälytysajonopeutta voitte laskea, eikä muita ambulansseja tarvita, me pärjätään tällä.

Tämän jälkeen radiokanavalla kuultiin palomestarin hyvin hidastettu tokaisu: ”Kuitti”. 
Se oli sellainen ”Once in a lifetime” -hetki ihan meille kaikille viranomaisille. Kaikenmoista sitä tien päällä sattuukin. Me näimme jo iltapäivälehtien otsikot silmissämme: Mannekiinit kolarissa!

Hätäkeskuspäivystäjä Anne